google.com, pub-7463296435306292, DIRECT, f08c47fec0942fa0 google.com, pub-7463296435306292, DIRECT, f08c47fec0942fa0 Erisukuisuudesta ja suomenhevosen säilytystyöstä
  • Viivi Honkimaa

Erisukuisuudesta ja suomenhevosen säilytystyöstä

Päivitetty: kesä 28


Elysetar, Kuukson Kaipaus ja Epona Huisko Anjalassa näyttelyssä 2013. Orpovarsa "Ukosta" kasvoi sittemmin jalostusori, joka jatkaa harvinaistuvaa isälinjaa.

Sukupuuton partaalla suomenhevonen ei ole, mutta harvinaiseksi sen voi kyllä laskea. Niitä ei ole merkittäviä määriä missään muualla kuin Suomessa.


Kiihtyvä sukulaistuminen ja sukusiitosasteen kasvu on alkanut huolestuttaa, ja ihan syystä. Uutta verta kun ei tule mistään lisää, ja liialliseen sukusiittoisuuteen liittyy riskejä.


Erisukuisuuskeskustelu pohjautuu tähän huoleen liiasta sukulaistumisesta. Sukulaistumista voidaan hidastaa siten, että pyritään pitämään kaikki nyt vielä olemassaolevat sukulinjat elossa. Kerran katkennutta sukua ei saa enää takaisin (poislukien tietysti esim. pakastetut geenivarat, kloonaus tms. kikat).


Mitä erisukuisuus tarkoittaa?


Mitään virallista suojattua nimikettä "erisukuisuudelle" ei ole, ja siitä näkeekin liikkuvan vähän eriäviä käsityksiä.


Erisukuiset suomenhevoset-Facebook-ryhmän kuvaus kertoo erisukuisuuden määritelmän olevan, että hevosella ei olisi suvussa "valtaoreja" eli Suikkua (1240 jälkeläistä), Vokkeria (935 jälkeläistä), Vieteriä (780 jälkeläistä) tai Hilua (470 jälkeläistä). Tämä on myös yleisimmin käytetty määritelmä.


Toinen vähän lievempi määritelmä on, että hevosen suvussa ei olisi neljässä ensimmäisessä sukupolvessa näitä nimiä. Tällä logiikalla tosin kaikista hevosista tulisi erisukuisia muutaman sukupolven sisällä, kun nuo nimet painuvat joka tapauksessa ajan kuluessa taaksepäin sukutauluissa. Varsinkin vanhemmat Hilu ja Vieteri alkavat olla monelle jo nyt kaukaisia esi-isiä.


Hevosurheilu kirjoitti maaliskuussa 2019, että juoksijasuunnalla pidetään erisukuisena jo sellaista hevosta, jolla on valtaoreista suvussa vain yksi neljän sukupolven matkalla. Kertoo osaltaan näiden orien vaikutuksesta.


Luulenpa että tulevaisuudessa joko listan jatkoksi tai "uusiksi valtaoreiksi" nousevat ainakin Viesker (1502 jälkeläistä, i. Vokker), Turo (1248 jälkeläistä, i. Suikku) ja Liising (938 jälkeläistä, i. Patrik), joilla kaikilla on jo nyt myös useita siitosoripoikia.


Joku ilkeämielinen voisi lohkaista, että erisukuinen olisi synonyymi huonosukuiselle. Kauneus on taas kerran katsojan silmissä, hyvä tai huono suku riippuu ihan siitä mitä hevosesta hakee ja mitä arvostaa. Esimerkiksi iso osa ratsusuunnan huipuista on "erisukuisia".


Lue myös: Eri sukua, samaa maata - mikä suomenhevonen on erisukuisin? (hevosurheilu.fi)


Hippos taas ei ota "eri- tai valtasukuisiin" ainakaan virallisesti sen suuremmin kantaa, mutta tietysti yleisellä tasolla jalostusorganisaationa ohjaa kasvattajia sanelemalla toimintaa koskevat säännöt. Yksi ohjaava tekijä on esimerkiksi orikohtainen tammarajoitus, eli yhdellä orilla saa siementää vain rajatun määrän tammoja per kausi.


Jalostusinformaatikko Susanna Back on kirjoittanut Heilaan muutaman artikkelin jalostusasioista, tässä yksi: Mitä sukusiitos on tänään, sitä sukulaisuus on huomenna (hippos.fi)


Kunhan nyt ylipäätään astutettaisiin niitä tammoja. Varsoja syntyy ylipäätään liian vähän, toimia tarvitaan.


Entä mitä tarkoittaa "erilaisensukuisuus"?


Jos suku ei täytä erisukuisen määritelmää, mutta edustaa jollain tapaa harvinaista tai harvinaistuvaa sukulinjaa (esimerkiksi isän puolen suku on hyvinkin harvinaista mutta emäpuolella on valtanimiä), tai jos sukutaulu on muuten hyvinkin harvinainen mutta jossain kohtaa näkyy se yksi Hilu tai Vieteri, voidaan puhua erilaisensukuisesta hevosesta.


Tämä on ihan hyvä termi ottaa mukaan näihin keskusteluihin jo siksikin ettei tulisi heitettyä lasta pesuveden mukana. Yksittäinen nimi sukutaulun jossain haarassa ei hevosta pahenna, eikä ainakaan yksin tästä syystä ole mitään järkeä raakata hevosta pois siitoskäytöstä.


Miksi juuri nämä neljä oria?


Näitä nimiä ei vältellä siksi että ne olisivat olleet huonoja hevosia, vaan päinvastoin.


Nämä orit ovat olleet aikansa huippuyksilöitä, ja ihan jokaisen tammansa ansainneet. Ne ovat saaneet myös hyviä siitosoripoikia, joiden myötä samat nimet ovat yleistyneet suomenhevosten sukutauluissa.


Erisukuisuuskeskustelussa mainitaan usein myös sukusiitosprosentti (kuten tuossa HU:n jutussakin), ja monesti ne kulkevatkin käsi kädessä, mutta eivät aina.


Sukusiitosaste ei kerro suvun yleisyydestä tai harvinaisuudesta, vaan siitä, kuinka paljon hevosen vanhemmat ovat keskenään sukua. Eli hyvin "erisukuinenkin" yksilö voi olla rankasti sukusiitetty ja "valtasukuisella" voi olla pieni sukusiitosprosentti.


Lue myös: Pitääkö suomenhevosten sukusiittoisuudesta olla huolissaan?


Miksi tämä asia on niin pinnalla?


Keskustelunaihe ei ole uusi, mutta minulla on tunne että huoli sukulinjojen säilymisestä ja ylipäätään säilytysnäkökulmasta kasvatuksessa tuntuu saaneen enenevässä määrin huomiota viime vuosina.


Sukusiittoisuuteen sisältyy riskejä, ja mitä enemmän geneettistä vaihtelua saadaan säilymään, sitä pidemmälle voidaan vältellä myös sukusiitoksen haittoja.


Minusta on hienoa, että suomenhevonen on meille niin vahvasti yhteinen asia. Moni kasvattaja miettii omaa rooliaan isossa kokonaiskuvassa. Hän haluaa paitsi kasvattaa sen hyvän yksilön, miettii myös koko rodun tilannetta ja vaikutustaan. On myös kasvattajia, jotka ovat ottaneet asiakseen panostaa nimenomaan erisukuisiin hevosiin.


Olisi siis syytä pitää huolta, etteivät suvut kapene enää enempää, jotta myös tulevaisuuden kasvattajilla olisi mistä valita, ja että hevosrotu pysyisi elinvoimaisena sekä terveenä.


Miksi sukulinja on harvinaistunut?


Suuri pudotus hevosten ja sitä myöten sukulinjojen määrässä tapahtui, kun maatalous koneellistui. Vielä 1950-luvulla suomenhevosia oli yli 400 000.


Seuraavina vuosina kerrotaan tapahtuneen suoranaista hevosten lahtaamista, ja vähimmillään suomenhevosten määrä kävi vuonna 1987, kun niitä oli vain 14 000. Siitä on hiljalleen noustu nykyiseen noin 19 000 suomenhevoseen.


Samaan aikaan maatalouden kanssa tapahtui muutos hevosten käyttötarkoituksessa - työhevosesta alettiin muovata urheilijaa, etupäässä ravuria ja sittemmin rinnalle saatiin vielä ratsu- ja pienhevosjalostussuunnat. Onkin ihan perusteltu ja usein kuultu väittämä, että raviurheilu pelasti suomenhevosen sukupuutolta.


Monipuolisesta suomenhevosrodusta on löytynyt kaikille jalostussuunnille hyviä yksilöitä, ja suvut ovat nyt jo hieman eriytyneet toisistaan jalostusvalinnan myötä. Voidaan siis puhua ratsu- ravi- ja pienhevossuvuista. Kaipa joku ihan selkeästi työhevossukukin vielä toivottavasti sinnittelee.


Koska jalostus on valintaa, ainakin yksi selitys sille, miksi suku on tänä päivänä harvinainen, on se ettei se ole tuottanut toivotunlaisia hevosia sen hetkiseen tarpeeseen ja jalostustavoitteeseen.


Vähemmän suositut suvut jäävät vähemmälle käytölle ja ovat vaarassa sammua kokonaan, ellei ihminen toisin päätä.


Uutta verta ei tule


Keskusteluissa tuppaa nousemaan esille kriittinen hokema, että kyllä aina "jostain" nousee se sen hetken tammakantaan nähden erisukuinen ori.


Fakta on, ettei niitä erilaisia sukuyhdistelmiä tule vaan jostain, vaan ne valinnat täytyy jonkun tehdä. Hevosia tulee kasvattamalla, ei niitä mistään kivenkolosta kaivaudu.


Jos onnistuu saamaan aikaan oikein tosi hyvän (juoksija)orin edes vähän harvinaisemmasta suvusta, ennustan sille aika hyvää markkinaa myös siitoksessa.


Kun vaihtoehdot vähenevät liiaksi, ainoa keino lisätä monimuotoisuutta on risteyttää. Siihen taas valtaosa suomenhevosihmisistä ei halua lähteä edes kokeilun asteella - eihän silloin puhuttaisi enää puhtaasta hevosrodusta, kun kantakirja kerran on suljettu.


Sotivatko säilytys ja jalostus keskenään?


Totta on, että jalostus on valintaa ja karsintaa. Se vaatii kuitenkin pohjakseen riittävän ison joukon, mistä on ylipäätään varaa valita.


Emme voi ennustaa, mitä suomenhevoselta tarkkaan ottaen halutaan tulevaisuudessa. Yleishevostyyppisyytensä ja monimuotoisen perimänsä ansiosta suomenhevonen on tähän asti aina kyennyt vastaamaan sille asetettuihin vaatimuksiin. Se on suomenhevosessa erikoisuus ja rikkaus.


Monimuotoisuutta on syytä säilyttää siitäkin syystä, että mahdollisen jalostustavoitteen muuttumisen yhteydessä on vielä, mistä valita taas siihen tarkoitukseen sopivimpia yksilöitä.


Nyt vähempiarvoisen tuntuinen yksilö voi nousta arvoon arvaamattomaan kun aikaa kuluu ja maailma muuttuu.


Luonnonvarakeskuksen eläingeenivaraohjelma on ottanut huomioon myös suomenhevosen. Ohjelman päätarkoitus on turvata meillä perinteisesti kasvatettujen kotieläinrotujen monimuotoisuus. Aika näyttää millä tavoin säilöttyihin geenivaroihin on tarve myöhemmin kajota ja yritetäänkö suomenhevoseen kenties jossain vaiheessa jalostaa jotain ominaisuuksia takaisin.


Itseisarvo, käyttöarvo, jalostusarvo


Sanomattakin on selvää, että jokaisella eläimellä on syntymässään itseisarvo. Eläin ansaitsee hyvää hoitoa ja kohtelua sekä aikanaan asianmukaisen lopun ihan muista ominaisuuksistaan tai rahallisesta arvostaan riippumatta.


Hevonen katselee maailmaa hyvin erilaisesta näkökulmasta kuin ihminen, eikä välitä palkinnoista, maineesta tai kunniasta. Ihminen määrittelee sen arvon, joka perustuu johonkin.


Käytännössä hevosella olisi hyvä olla myös käyttöarvoa (hevonen sopii johonkin käyttöön) ja oma lukunsa on vielä jalostusarvo (kannattaako hevosen jatkaa sukuaan). Viimemainittu taas riippuu jalostustavoitteista, ihanteesta johon hevosta verrataan. Mielestäni on ihan suotavaa, että jalostusyksilöllä on jotain muutakin meriittiä kuin se, ettei se ole sukua kellekään.


Miten tulevaisuudessa?


Historian astutusvalintoihin emme enää voi vaikuttaa, mutta tulevaisuus sen sijaan on hyvinkin pitkälti meidän nykykasvattajien vastuulla. Yksi kasvatustoiminnan kiehtovista puolista on sekä ennustamisleikki että toisaalta ajan kuluessa omien valintojen konkretisoitumisen näkeminen.


Välillä voi tuntua, että uusi isompi nimi ilmaantuu kuin tyhjästä, mutta kaikki nämä astutukset on tehty ja hevoset syntyneet jo vuosia aiemmin.


Kun sukuja ja hevosia seuraa riittävän pitkään, alkaa nähdä yhtäläisyyksiä sekä toistuvia piirteitä. Ajatusleikit ovat ihan hauskoja, ja mikäs sen parempaa kuin huomata olleensa oikeassa. ;)

Suomenhevosia suomalaismaisemassa. :)

Mitä yksittäinen tammanomistaja voi tehdä sukujen säilymisen puolesta?


Suku on tietenkin vain yksi harkittavista asioista astutuspäätöstä tehdessä, mutta ainakin varmasti kasvattajan päätettävissä. Harkitse esimerkiksi näitä:

  • Tammojen jakautuminen tasaisesti eri oreille on yksi keino vaikuttaa. Orin suurelle suosiolle on kyllä yleensä syynsä, mutta se ei vielä tarkoita että se ori olisi oikea valinta juuri sinun tammallesi.

  • Käytä eri oreja, jos teetät tammalla useampia varsoja.

  • Tutki, mitkä orit ovat sukulinjojensa viimeisiä jatkajia ja käytä niitä mahdollisuuksien mukaan. Uusi sukupolvi, uusi mahdollisuus.

Ajatus yhtä sukupolvea pidemmällä

  • Vaali emälinjaa pitämällä itselläsi ainakin yksi tammasi tammavarsoista, ja toimi itse aktiivisesti sen säilymisen puolesta - eli jatka kasvattamista!

  • Jos sinulla on orivarsa, harkitse olisiko sillä annettavaa jalostukseen ennen ruunauspäätöstä. Nykyäänhän on myös mahdollista kerätä spermaa talteen pakasteeksi ruunauksen yhteydessä, mikä voi avata yleistyessään aivan uusia ovia jalostustoiminnassa, joskaan en tiedä miten Hippos asiaan suhtautuu.

Orin pakastesperman käytölle on mahdollista hakea lupaa kuoleman jälkeen, mutta ruunauksesta ei orilisenssiohjeissa puhuta toistaiseksi mitään. Äkkiseltään tämä kuulostaisi harrastajan win-win-tilanteelta saada sekä kiva käyttöruuna että jälkeläisiä omalle hevoselle.


Vaikkei muuten olisi kiinnostunut hevoskasvatuksesta, edes sen yhden varsan teettäminen omalla tammalla voikin osoittautua jopa koko sukulinjan pelastavaksi teoksi.


Tai vaikkei itse olisi kiinnostunut kasvatuksesta lainkaan, joku muu voi olla. Siitostammojen vuokraaminen näyttää olevan nouseva trendi.


Lue lisää: Siitostammaa ei tarvitse aina omistaa (shkl.net)


Kokonaiskuva


Sitten vielä tähän loppuun toteamus, että loppujen lopuksi kasvatamme hevosia, emme pelkkiä sukutauluja. Suku on astutuspäätöstä tehdessä vain yksi punnittavista asioista, mutta niin on säilytyskin.

Eniten ominaisuuksia varsa perii vanhemmiltaan, joten yhdistelmän sopivuutta on hyvä punnita monelta kantilta.

Tätä orivalinnan ihanan kamalaa vaikeutta ja siihen liittyviä omia pohdintojani olen avannut artikkelissa Orivalintaprosessini.

0 katselukertaa

Lammin Tila

0400-738827

info (at) lammintila.com

© 2016 Lammin Tila

Proudly created with Wix.com

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now