google.com, pub-7463296435306292, DIRECT, f08c47fec0942fa0
top of page

Liian fiksu ravihevoseksi

Tämä on kertomus siitä, miten suomenhevonen kertoo itse mitä haluaa tehdä isona, ja miten vahvuuksien hyödyntäminen voi viedä sellaisillekin urille, mitä ei alunperin edes hoksannut mahdollisiksi.


Epeli Huisko (i. Vieskerin Valo, e. Elysetar, ei. Suikun Ralli) on oma kasvattini, ja ihan alkuperäinen haaveeni oli saada siitä meille ainakin iltaravitasoinen ravuri, jonka kanssa kierrellä raveja. Nuoresta pitäen Epeliä treenattiinkin, opetettiin ajolle 1-vuotiskesänä ja siitä alkoi säännöllinen liikuttelu. Toki joskus tuli taukoa, mutta pääsääntöisesti varsa sai tasaista liikettä jo nuoresta pitäen.


Mutta vauhtia ja varmuutta ei raviin tahtonut tulla sitten millään. Epeli tarjosi mielellään laukkaa ja oli muutenkin enemmän mukavuudenhaluinen hölkkäilijä kuin reipas juoksija.


Radalla kun sitä koitti hätistää edes vähän kiristämään tahtia, heppa tuntui mulkaisevan kärryille kuin sanoen "tajuutko että tää rata on soikea? Ei se lopu juoksemalla..."


Epeli osoitti kyllä kykyjä muuhun. Se hoksasi hyppäämisen nopeasti irtohypytyksessä, ja ratsastuksen aloitus oli ihan yksinkertaisuudessaan sitä, että kiivettiin selkään ja alettiin ratsastaa. Epeli pääsikin yllättäen nelivuotiaana laatuarvostelukarsinnasta finaaliin asti, ja tasainen suoriutuminen toi sille finaalin 9. sijan.


Viisivuotistalvensa se vielä vietti valmennuksessa Niverin ravitallilla, ja Pepe tiimeineen saikin sen hinkattua lähelle koelähtövauhteja, kävivät he muutamissa harjoitusraveissakin. Yritinkin vieä jatkaa heidän viitoittamallaan tiellä, ajoin pari starttiakin harjoitus- ja paikallisraveissa, mutta ei siitä meidän touhusta paljoa jälkipolville kerrottavaa jäänyt.


Vielä kun verrokkina oli vuotta nuorempi Lumettaja, jolle se ravaaminen oli heti alusta alkaen sekä kivaa että helppoa, alkoi toden teolla tuntua siltä että ehkä ravaaminen ei vain ole Epelin juttu.


Epelin viralliseksi ennätykseksi jäi Orimattilan paikallisraveissa kaukana muiden perässä juostu 46,9 laukkojen sävyttämänä (Anttilassa saatiin ajaksi 1.42, mutta pahus kun harjoitusraveista ei tule virallisia tuloksia).


Sitten tulikin vähän mystistä jalkavaivaa ja lopulta päätös että eiköhän me pelata vahvuuksilla ja unohdetaan ravihommat. Siihen löytyy hevosia joita se oikeasti innostaa ja kiinnostaa. Epelille sopii se, että tehtävä vaihtuu koko ajan. Silloin sen mielenkiinto pysyy yllä.


Epeli jatkoi ratsun polulla tehden opetushevosen töitä tunneilla Toivolassa, ja samaan aikaan Emma treenasi sen kanssa ratsastuslajeja. Kisattiinkin koulua ja esteitä, tähtäimenä oli osallistua kenttäkilpailuun.

Lammin tila, Epeli Huisko, Kymijoen Ratsastajat, suomenhevonen, kouluratsastus
Epeli ja Emma sateisissa koulukisoissa. Kuva: Krista Heikkilä

Harrastukseksi klinikalla käyminen


Meillä oli välillä pitkä kausi, jolloin tuntui että harrastan hevoseni kanssa lähinnä klinikalla käymistä. Tuskaisinta siinä on se jatkuva epävarmuus ja se, loppuuko se ikinä tai kuntoutuuko hevonen lopulta.


Hoideltiin mahahaavaa, sitten lopulta löytyi selkärangasta "kissing spine" joka todennäköisesti ylläpiti myös sitä mahan tilannetta.


Välillä oltiin kokonaan ratsastuskiellossa, ja monet kerrat siunailin, että onpa hyvä kun on ajettu hevonen, pystytään jotain tekemään ja edistämään kuntoutusta myös ajaen puomijumppien lisäksi.


Back in business

Ratsastustauon aikana ajatus ajurihommista kypsyi toden teolla. Heitin läppää, että mitähän me Epelin kanssa isona tehdään, ei vielä tiedä, ehkä seuraavaksi kokeilemme valjakkoajoa mitä ei ollakaan vielä tehty. Siinä oli puolet totuutta mukana, ja lopulta se kypsyi ihan päätökseksi asti. Samoin toteutin haaveen rekiajelusta ja -ajeluttamisesta.


Epeli osoittautui ihan tosi toimivaksi hepaksi näihinkin hommiin, ja nyt olemmekin päässeet myös kilpailutunnelmiin taas. Miten hyvältä tuntuukaan päästä pitkästä aikaa startille, tykkään kilpailemisesta ja hevosen kanssa tekeminen on se juttu, edes lajilla ei ole niin suuresti merkitystä.


Ihan mahtavaa, kun on hevonen, jonka kanssa tunnemme toisemme näin hyvin ja luottamus on vankka puolin ja toisin.


Olen ottanut tavoitteeksi kokeilla niin monta lajia Epelin kanssa kuin se vaan on mahdollista. Selkäongelma rajaa vikeltämisen sekä estehyppelyt pois, mutta sittenkin meille jää vielä monta vaihtoehtoa. Kouluratsastuksen lisäksi kokeilulistalla on ainakin lännen- ja matkaratsastus sekä tämä valjakkoajo, johon heppakin tuntuu toden teolla syttyneen.


Työhevoshommissakin järjestetään kilpailuja, ja antiikkivaunujen kanssa ajeluttaminen on ihan Epelin leipälaji. Siinä hommassa palkka juoksee, mutta Epelin ei juurikaan tarvitse. Sen kanssa uskaltaa lähteä myös kaupunkiin ja tapahtumiin.


Vaikka selkävaiva tuskin koskaan kokonaan paranee, olemme mielestäni löytäneet juuri tähän hetkeen hyvän tasapainon hevosen hoitoon ja treeniin. Liike on myös lääke.


Olen joskus ravin oikein rullatessa miettinyt, kuinkahan iso vaikutus selällä oli hevosen juoksuhalukkuuteen, sitähän emme tiedä että kuinka kauan se on sitä vaivannut. Ihan realistisesti ajatellen luulen että se juna meni jo meidän osalta, mutta kyllä välillä Epeliä uhkailen että ilmoitan koelähtöön jos se meinaa alkaa oikein kovaa kiikuttaa lenkillä. ;)


Miksi tällainen kertomus?


Tämä meidän tähänastinen tarina on ehkä inhorealistinen, mutta totuudenmukainen. Sellaista hevosta ei ole, jota ei joskus joutuisi käyttämään lääkärissä, pitämään saikulla ja/tai kuntouttamaan. Moni haaste on kuitenkin sellainen, että hyvällä hoidolla ja systeemiä hiomalla asian kanssa voi elää. Sekin pitää hyväksyä eläinten kanssa, että omat tavoitteet eivät aina toteudu ja kilpaura loppuu joskus jokaisella. Kaikilla se ei edes ala.


Toinen pointtini on se, että hevonen ihan todella kertoo mistä se pitää ja mihin sillä on taipumuksia, kun malttaa kuunnella.


Toimiva jokapaikanhevonen on painonsa arvosta kultaa


Ymmärrän etteivät kaikki ole yhtä kiinnostuneita eri hevoslajeista kuin minä, mutta ei se ole hevosen vika jos se ei kykene juuri siihen mihin ihminen oli suunnitellut. Ei se tee siitä arvotonta yksilöä. Tämä on ihan erityisesti totta suomenhevosen kohdalla.


Vahvuuksilla pelaaminen tekee touhusta molemmille mielekkäämpää ja siinä voi löytää ihan uusiakin uria. Mitä finansseihin tulee, Epeli on jo nyt tienannut opetushevosena sekä ajelutuksilla reippaasti enemmän kuin radalta, ja hyviä vuosia on toivottavasti edessä vielä monta.


Itsekin nautin ajelutuksista, pääsen näyttämään hienoa hevostani ja vaunua, tarjoamaan elämyksiä. Ihmiset ovat olleet reissuillamme poikkeuksetta iloisia ja kertoneet tunteneensa itsensä ihan kuninkaallisiksi, mikäs sen hauskempaa.


Tarkoitukseni ei raflaavasta otsikosta huolimatta ole esittää raviurheilua mitenkään huonossa valossa, se on sellaista kevyttä vitsihuumoria että Epeli oli liian fiksu siihen touhuun ja halusi tehdä muuta.


Työssään viihtyvä ravihevonen on ilo silmälle. Raviurheilu on niin rankka ja vaativa laji sekä hevosille että ihmisille, että siihen kannattaa valita se varsa jolle juokseminen on alusta asti helppoa ja kivaa.


Tälle hevoselle löytyi sille sopiva ura - tai oikeastaan monta.


Suomenhevonen monipuolinen perinneajot vaunuhistoriallinen seura
Edustustehtävät sopivat Epelille. Kuva: Timo Yli-Hollo

4 katselukertaa

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page