Sukusiitos on yksi suomenhevosväen kestopuheenaiheista. Se käy järkeen, onhan meillä suomalaisilla sekä valta että vastuu kansallishevosrodun elinvoimaisuudesta.
Varsinkin juoksijasuunnalla hevoset tuppaavat olemaan silmiinpistävän samansukuisia keskenään. Selityskin on selkeä - nuo suvut ovat tuottaneet hyviä hevosia tähän käyttötarkoitukseen.
Tulevaisuutta ajatellen riittävän monimuotoisuuden säilytys olisi kuitenkin huomiotava asia.
Itse kuulun siihen porukkaan, joka suhtautuu sukusiitoksen riskeihin vakavasti. Pyrin välttämään liiallista sukusiitosta jalostusvalinnoissa ja "ennustamaan" vähän tulevaisuuttakin, jotta myös seuraavilla sukupolvilla olisi valinnanvaraa. Siksi ilahdun aina, kun käsiohjelmassa tulee vastaan joku edes vähän harvinaisempi nimi hevosen suvussa.
Kerron orivalinnan ihanan kamalasta vaikeudesta ja omista ohjenuoristani lisää artikkeleissa Orivalintaprosessini.
Mistä on kyse?
Sukusiitosaste kertoo miten paljon yksittäisen hevosen vanhemmat ovat keskenään sukua. Eli todennäköisyyden sille, että yksilön satunnaisesti valitun geenin eri muodot (alleelit) ovat peräisin samalta esivanhemmalta. Sukulaisuus-termi liittyy asiaan, mutta on laajempi käsite.
Lue myös: Mitä sukusiitos on tänään - sitä sukulaisuus on huomenna (hippos.fi)
Populaatio muodostuu yksilöistä, joten jokaisen kasvattajan valinnoilla on merkitystä.
Suomenhevospopulaatio on verrattain pieni (noin 19 500 hevosta ja 1000 vuosittain syntyvää varsaa), ja sen säilyminen elinvoimaisena on kaikkien meidän suomenhevosen ystävien yhteinen asia.
Sukusiitosasteen nousu on suljetussa populaatiossa ajan kanssa väistämätöntä, mutta sitä ei ole syytä kiihdyttää yhtään määräänsä enempää.
Mikä on "sopiva" sukusiitosprosentti?
Kasvattajan avuksi löytyy nykypäivänä ihan ilmaisia verkkolaskureita, joista oman hevosen ja testiparituksenkin sukusiitosprosentteja on helppo tarkastella. Tärkeää on kuitenkin tietää, miten tulkita näkemiään numeroita. Lisäksi jalostusvalintojen sukusiitosasteista ei ole olemassa sääntöjä, enintään suosituksia.
Sukusiitosprosentista näkee tyypillisimmin annettavan ohjeistuksen, että 10 % on haitallisen sukusiitoksen raja, ja suositeltavinta olisi pitää lukema alle serkusparituksen eli 6,25 %. Näkee esitettävän myös ohjetta, ettei sukutaulussa saisi ensimmäisten neljän sukupolven matkalla tapahtua minkään nimen kertaantumista.
Laskutoimituksen tulos vaihtelee sen mukaan, montako sukupolvea on mukana laskelmassa. Heila antaa lukemat viiden sukupolven ja koko tietokantansa sisältämän sukutaulun matkalta. Sukupostin tiedoissa sukusiitosaste on laskettu koko Sukupostin tietokannassa olevan datan perusteella. Luvut eroavat toisistaan, koska dataakin on eri määrä.
Loppujen lopuksi on kasvattajan itsensä päätettävissä, millaisen painoarvon asialle antaa omassa kasvatustoiminnassaan ja mitä ohjenuoria haluaa itse noudattaa. Osa noudattaa hyvinkin tiukkaa linjaa, osa suhtautuu asiaan löyhemmin.
Sukusiitosasteen ohella on ihan mielenkiintoista tarkastella myös sukukatokerrointa, joka antaa toisen näkökulman hevosen sukutauluun.
Lue myös: Miten sukukatokerroin lasketaan?
Katso video: Suomenhevosen suvuista ja sukulaisuudesta (Hevostietokeskus/Agronomi Terttu Peltonen)
Sukusiitoksen hyödyt
Sukusiitos tai nätimmin sanottuna linjasiitos on yksi toimivaksi todettu jalostusmenetelmä. Jos näitä onnistuneita kokeiluja ei olisi, aiheesta tuskin keskuteltaisiinkaan näin paljon.
Menetelmä perustuu siihen, että kerratulta esivanhemmalta periytyvät toivotut alleelit osuvat syntyvään yksilöön todennäköisemmin, kun ne kulkeutuvat useampaa reittiä.
Klassinen esimerkki sukusiitoskokeilun onnistuneesta lopputuloksesta on vaikkapa aikansa Valio-ori Hilu, joka oli sukusiitetty Eri-Aaroniin tiukasti 3+2. Eri-Aaroni puolestaan on vaikuttanut suomenhevosrotuun niin voimakkaasti, ettei ole enää olemassa yhtään hevosta, jonka sukutaulussa se ei esiintyisi vähintään kerran.
Sukupostin tietojen perusteella Eri-Aaroni oli samaten melkoisen sukusiitoksen tuotos, sen sukutaulusta löytyy Sopusointu 3+3 ja Pokeakin on näemmä haluttu kerrata reippaan puoleisesti.
Tuolloin olivat tietysti ajatkin erilaiset.
Päästään tuttuun toteamukseen, että ainoastaan huippuyksilöä on ylipäätään mitään järkeä kerrata. Keskinkertaisten tai huonojen ominaisuuksien kertaamista ei varmaan kukaan tahallisesti harrastakaan.
Sukusiitoksen riskit
Kuten tuossa edellä jo mainitsin, sukusiittoisuuteen liittyy myös riskejä, joita ei voi aivan olankohautuksella ohittaa.
Tärkeimpinä tietysti terveysominaisuudet, joita ei ole ok uhrata urheiluominaisuuksien toivossa (eikä sairas hevonen sitä paitsi edes pysty suoriutumaan tasollaan). Hevosillakin on vaivoja ja sairauksia, joita eläin voi kantaa geeneissään, mutta niin kauan kuin eriperintäinen ominaisuus ei tule yksilöön molemmilta vanhemmilta, kantaja on terve ja ongelma pysyy piilossa.
Mutta kun kaksi kantajaa paritetaan, on mahdollista että varsa saa vanhemmiltaan saman geenin kaksi kopiota ja sairastuu. Kaikista perinnöllisistä tai altistavista tekijöistä emme vielä edes tiedä.
Viime vuosina esiintulleita esimerkkejä tällaisista sairauksista ovat esimerkiksi Warmblood Fragile Foal Syndrome puoliveriratsuilla sekä luustoatavismi shetlanninponeilla. Molemmille löytyy jo geenitesti, ja jalostuseläinten testaamista vähintäänkin suositellaan, joissakin kantakirjoissa suoraan vaaditaan.
Lue myös: Kutinaa ja irrallisia luunpaloja - jalostammeko perinnöllisiä sairauksia? (hippos.fi)
Onko sukusiitos siis ongelma?
Yksi sukusiitetty yksilö ei vielä populaatiotasolla hetkauta kokonaisuutta suuntaan tai toiseen, mutta jatkuva keskenään samansukuisten yksilöiden parittaminen muodostaa uhan.
Minua sukusiitos huolettaa erityisesti silloin, kun se ei ole enää tietoinen valinta, vaan sitä ei pysty välttämään.
Yksittäinen hevonen/talli vs. koko populaatio
Jotkut voivat näitä kannanottoja lukiessaan jopa närkästyä: mitä kenelläkään on oikeutta tulla toiselle sanomaan, millä joku saa tai ei saa tammaansa astuttaa? Tai miksi orin astutuskauden tammamäärää pitäisi rajoittaa, kun orinpitäjällehän olisi vain hyvä juttu jos hänen orinsa on suosittu? Eikö jokainen nyt saa laittaa ihan millä tahtoo? Mitä väliä prosenteilla on, jos varsa on mieleinen?
Joo ja ei. Tässä pitää erottaa toisistaan yksilö ja iso kokonaisuus.
Vaikka kasvattaja miettii sitä yhtä, seuraavaa syntyvää yksilöä, rodun nykytilanteen tuntemus ja tulevaisuudennäkymien arviointi kuitenkin kuuluvat minusta myös kasvattajan perustietoihin, ainakin jos suunnittelee teettävänsä paljon varsoja. Tällöin kasvattaja tiedostaa oman osansa kokonaisuudessa.
Mielipiteet on edes hyvän keskustelun vuoksi hyvä perustaa johonkin huolellisesti punnittuun näkemykseen.
Kasvattajan rooli
Kasvattajan tavoitteena on tietotaitonsa ja mahdollisuuksiensa rajoissa tuottaa paras mahdollinen hevosyksilö käyttöönsä valitsemistaan tarpeista. Hän toimii sääntöjen ja isompien linjausten antamissa raameissa, mutta hänen huomionsa ja vastuunsa kohdistuu hänen omiin hevosiinsa. Naapuri tekee omat päätöksensä.
Yksittäinen tiukastikaan sukusiitetty hevonen ei vielä populaatiotasolla hetkauta tilannetta suuntaan tai toiseen eikä eläin itse välttämättä kärsi tilanteestaan, ellei sitten satu saamaan perintönä sairauksia tai muita vaivoja.
Jos seuraavaa sukupolvea tehtäessä löytyy vielä tähän yksilöön nähden erisukuinen parituskumppani, tilannehan on ihan ok. Pääsääntöisesti suomalaiskasvattajat myös huomioivat sukusiitosasteen valinnoissaan hyvin.
Jalostusorganisaation rooli
Suomen Hippos ry:n rooli on vetää ne isot linjat, antaa raamit joissa kenttä toimii ja pitää huolta koko suomenhevospopulaation tilanteesta.
Nähdäkseni järeimpiä ja vaikuttavimpia käytettävissä olevia keinoja ovat
orien tamma- ja jälkeläisrajoitukset (= tavoitteena astutettavien tammojen jakautuminen mahdollisimman tasaisesti eri oreille. Yhdeksi toimenpiteeksi on joissakin yhteyksissä ehdotettu myös orikohtaista jälkeläisrajoitusta, jottei yhdelle "matadorille" tulisi ns. ylimäärää jälkeläisiä, mutta toistaiseksi en ole nähnyt tästä aiheesta laajempaa keskustelua)
jalostuseläinten valinnan ja käytön sääntely (= kuinka tiukalla seulalla hevosia hyväksytään jalostukseen) sekä
rahanjakoon liittyvät päätökset (= miten eri kannustimet tai rajoitukset ohjaavat kasvattajien toimintaa).
Keskustelua käydään pitkälti orien ja niiden käytön sallimisen tai rajaamisen keinoista, koska orilla on populaatiotasolla isompi mahdollisuus vaikuttaa kuin yksittäisellä tammalla. Yksittäiselle kasvattajalle taas se hyvä tamma on kultaakin kalliimpi.
Aloitetaan siitä, että astutetaan tammoja
Mikään sääntö tai toimenpide ei kuitenkaan riitä pelastamaan hevosrotua, jos tammoja ei astuteta ja varsoja synny ylipäätään.
Sekä rodun elinvoiman että monimuotoisuuden kannalta olisi suotavaa, että mahdollisimman moni hevonen, sekä tamma että ori, jatkaisi sukuaan. Tässäkin tietysti järki mukana.
Vuosittain syntyvä varsamäärä pitäisi saada kasvuun, jotta suomenhevonen ei muutu uhanalaiseksi. Tiedän kyllä hyvin, että tähän vaikuttaa moni seikka, mutta etupäässä se, onko suomalaisilla mielenkiintoa olla hevosenomistajia. Eli syntyville varsoille pitää löytyä kysyntää, tarkoitus ja käyttö. Pelkkä määrän lisääminen ei tietenkään ole eläinsuojelullisestikaan perusteltua.
Tutkimustietoa suomenhevosten suvuista
Suomenhevosrodun tilannetta ovat innostuttu selvittämään myös tutkimusmenetelmin. Esimerkiksi Theseus- ja Helda-tietokannoista löytyy useita suomenhevosiin keskittyviä töitä.
Kiehtovia ja paljon keskusteluttaneita viimeaikaisia töitä ovat esimerkiksi
Anna Ettalan vuonna 2015 julkaistu gradu Suomenhevosen geneettisen vaihtelun arviointi sukupuutiedoista. Emeritusprofessori Asko Mäki-Tanila Helsingin yliopistosta puhui aiheesta myös Jalostuspäivillä 2016. Hänen diaesityksensä löytyy tästä.
Saija Tenhusen & Tytti Salonpään 2016 julkaistu opinnäytetyö Suomenhevosoriiden valinta geneettiseen pitkäaikaissäilytykseen lohduttaa myös, että geneettinen vaihtelu on riittävää ainakin lyhyellä aikavälillä.
Viesti on minun mielestäni rohkaiseva: kunhan nyt toimimme, suomenhevosella on edellytykset pysyä sekä terveenä että puhtaana hevosrotuna myös tulevaisuudessa.
Nyt tehtävistä astutuspäätöksistä syntyvät tulevaisuuden jalostusyksilöt. :)