Genomityypitys on mielenkiintoisen kuuloinen jalostuksen työkalu, jahka se joskus yleistyy myös hevosjalostuksessa ja pohjaksi saadaan kerättyä tarpeeksi dataa.
Oma asiantuntemukseni on tämänkin aiheen suhteen amatööritasoa, mutta suhtaudun aiheeseen positiivisen uteliaasti ja odotan innolla mahdollisuuksia oppia lisää sen sovellusmahdollisuuksista.
Sekä hevosista että lehmistä paljon tietävä Johanna Heinonen kirjoitti Hevosurheiluun emeritusprofessori Asko Mäki-Tanilasta ja jalostuksen mahdollisista tulevaisuudennäkymistä helmikuussa 2020.
"Mitä mittaat, sitä voit parantaa"
Tällä periaatteellahan jalostusta on tehty tähänkin asti. Jos halutaan jalostaa ravinopeutta, mitataan ravinopeutta ja valitaan nopeimmat ravurit jatkamaan sukuaan. Jos halutaan hyviä kavioita, pisteytetään, verrataan ja valitaan jatkoon hyviä kavioita... ja niin edelleen.
Nuoresta muutaman viikon ikäisestä varsasta otettavasta näytteestä voidaan ehkä tulevaisuudessa tehdä varsin kattava ennuste sen kilpaurasta ja periyttämiskyvystä sekä riskeistä periyttää vikoja ja sairauksia, koska laboratoriossa on mahdollista tutkia millaisia geenejä hevonen kantaa perimässään.
Nautajalostuksessahan tällainen tyypittäminen on jo arkipäivää, hevosväki ei vain jostain syystä ole toistaiseksi tarttunut mahdollisuuksiin laajemmalla skaalalla. BLUP-indeksien laskenta ravihevosille on jo sentään sinne suuntaan.
PÄIVITYS 30.7.2020: Hippos ry julkaisi vastikään jalostusjärjestelmässään artikkelin Apua, ponini on kantaja - eli geenitestaus tulevaisuuden hevosjalostuksen tukena. Kirjoitus käsittelee etupäässä poniroduilla esiintyviä perinnöllisiä sairauksia, mutta se on hyödyllinen artikkeli myös meille muiden rotujen parissa toimiville. Tätäkään asiaa ei pidä tarkastella täysin mustavalkoisesti.
Todettakoon nyt vielä selvennykseksi, ettei tämäkään varmasti ole mikään ihmelääke, mutta yhtä kaikki mielenkiintoinen aihe, johon suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisen uteliaasti.
Jalostusarvoa on pyritty ennustamaan ja arvioimaan hevosesta oikeastaan niin kauan kuin jotain jalostustavoitteita on ollut olemassa, tämä menetelmä olisi yksi työkalu lisää. Genomijalostuksen on sanottu naudoilla jopa kaksinkertaistaneen jalostuksen tehokkuuden.
Käsite ei itsessään ole uusi.
Hevosen genomi määritettiin 2009, ja Suomessa Markku Saastamoinen esitelmöi aiheesta Jalostuspäivillä vuonna 2013. Dioissaan hän avaa mielestäni hyvin sekä menetelmän mahdollisuuksia että riskejä.
"Askellajigeeni" DMRT3:n sekä ainakin värien osalta suomenhevosiakin voi jo geenitestata, mutta koko genomin kartoittamiseksi ei ole ainakaan toistaiseksi olemassa kaikkien hevosenomistajien helposti saatavilla olevaa testiä.
Yksittäisen kasvattajan näkökulma
Henkilökohtaisesti olisin totta kai hyvin kiinnostunut tutustumaan, mitä kaikkea tietoa omista hevosista ja kasvateista olisi tällä menetelmällä saatavissa. Kiinnostaisi myös oppia lisää tiedon soveltamisesta ja hyödyntämisestä omissa jalostusvalinnoissa.
Parhaimmillaan se antaisi taas lisää työkaluja tulevien yhdistelmien pohtimiseen sekä tulevaisuuden suunnitteluun. Kasvatustyössähän ajatus on hyvä ulottaa yhtä sukupolvea pidemmälle.
Todennäköisyyksillähän jalostuksessa pelataan, ja moni asia vaikuttaa tietenkin lopputulokseen, mutta mieluummin pohjaan mietintäni johonkin dataan kuin pelkästään omaan intuitiooni. Näin valintoja on myös helpompi perustella muille.
Paitsi urheiluominaisuuksien, tietysti perimän tutkiminen kiinnostaisi myös periytyvien vikojen ja sairauksien osalta. Luonnollisesti ihan ensimmäinen tavoite on saada aikaan mahdollisimman hyvärakenteinen, terve varsa. Jos ongelmien periytymistä on mahdollista ehkäistä ennalta, totta kai olen kiinnostunut.
Mahdollisuuksia?
Vaikka Saastamoinen varoitti esityksessään sukulaistumisen kiihtymisestä (orien) valinnan tiukentuessa, itse näkisin tässä myös muita mahdollisuuksia. Tietenkin tarkastelen tässä yhteydessä asiaa vain suomenhevosten osalta.
Näin jo siitäkin syystä, että suomenhevosrodun sisällä on neljän eri jalostussuunnan ansiosta erilaisia jalostustavoitteita, ja todennäköisesti kuhunkin tavoitteeseen pääsemiseksi on syytä valita eri yksilöitä jalostuskäyttöön (kuten tälläkin hetkellä tehdään).
Joka vuosi ravuriksi kasvatettuja hevosia siirtyy muuhun käyttöön. Vuosien valmennuksen, kokeilemisen ja uudelleenkoulutustyön sijaan hevoselle sopivinta lajia voisi miettiä jo hevosen ollessa varsa, kun tiedettäisiin jo jotain sen luontaisista taipumuksista.
Myös siinä tapauksessa, että orilla on syystä tai toisesta vain vähän jälkeläisiä, niistä vähistä yksilöistä tarvittaisiin paljon nykyistä enemmän dataa jotta voitaisiin arvioida paremmin vanhempien sekä hevosten itsensä ominaisuuksia ja jalostusarvoa.
Kuten hyvin tiedämme, moni muukin asia kuin perimä vaikuttaa hevosen tuloksiin, ja sitten tarvitaan vielä onnea päälle. Joskus kilpaura voi jäädä haaveeksi hevosesta itsestään riippumattomista syistä, eikä se pääse näyttämään lahjojaan. Paperilla tällainen hevonen on täysi arvoitus.
Nykymenetelmät pohjaavat suurilta osin massaan - tarvitaan iso joukko jälkeläisiä ja dataa niiden suorituksista, jotta voidaan riittävän varmasti sanoa, mitä ori periyttää. Dataa tietysti vaatisi myös genomityypittäminen, mutta sen keruu olisi ehkä nopeampaa ja vähemmän ulkoisista tekijöistä riippuvaista.
Datan keruu saattaisi rohkaista käyttämään jalostuksessa turvallisemmin mielin myös niitä harvinaisempia sukuja, tai hevosia joilla ei omia kilpailutuloksia syystä tai toisesta ole.
Myös siitostammaa ostaessa olisi mielenkiintoista tutkia jo ennalta, mitä se todennäköisimmin jälkeläisilleen periyttää, ja päättää sitten onko tamma omiin jalostustavoitteisiin sopiva.
Jopa sellainen "tallintakunen-ei-sukua-kenellekään-hevonen" saattaisikin lähemmin tarkastellen osoittautua jalostukselliseksi kultakimpaleeksi. Jos ei tutkita (ja sitten kokeilla), ei tiedetä.
Voi olla, että tämä pohdintani on täysin hakoteillä, mutta kuten todettu, suhtaudun tutkimiseen ja tiedon lisäämiseen lähtökohtaisesti positiivisesti.
Sehän on lopulta meistä ihmisistä kiinni, miten tietoa sovellamme.
Riskinhallintaa?
Tiedon valossa pystyttäisiin siis myös säilyttämään tärkeitä geenivaroja. Nythän tilanne tuntuu monesti olevan se, että arvio "kaupallisuudesta" sanelee aika pitkälle millä orilla tammaa lähdetään astuttamaan tai käytetäänkö tammaa ylipäätään siitokseen.
Vaikka kasvatus on aina jonkinasteista arpapeliä, tietysti kasvattaja pyrkii parantamaan todennäköisyyksiään saada aikaan toivottu lopputulos. Harvalla meistä on varaa arpakokeiluihin, vaikka ne mielenkiintoisia olisivatkin.
Tilat ja resurssit ovat rajallisia, varsan kasvattaminen ei ole halpaa lystiä eikä varsan saamisesta kaupaksi ole takeita, eli myös varsa täytyy varautua pitämään itsellä. Hevosenomistaja joutuu ymmärrettävästi punnitsemaan myös näitä riskejä ja arvioimaan todennäköisyyksiä.
Toisessa vaakakupissa painavat onnistumisen mahdollisuudet. Jääkö tähti syntymättä ja sammuuko suku kokonaan, jos jätän astuttamatta?
Kuitenkin aina aika ajoin pompahtaa esiin tähtiä, jotka eivät yksin sukutaulunsa antaman odotusarvon perusteella ole kovin erikoisia, mutta joihin omistaja on jaksanut uskoa. Nämä tarinat "rumista ankanpoikasista" ovat tosi sykähdyttäviä.
Yksi hyvä esimerkki on vaikkapa ikäluokkansa ravisensaatio Landen Paukku, joka ei kasvattaja-omistajansa Jani Suonperän kertoman mukaan kelvannut 1-vuotiaana 500 euron hintapyynnöllä kenellekään. Onneksi Jani päätti kuitenkin laittaa varsansa valjaisiin ja antaa sille mahdollisuuden. Nyt hevonen ei liene enää myytävänä mistään hinnasta.