Joskus kuulee sanottavan, että niitä varsoja joutuu odottelemaan. Että kestäisi muka jotenkin tosi kauan, ennen kuin sen kanssa pääsee kunnolla tekemään mitään. No, se on tietysti määrittelykysymys mitä tämä "mitään" pitää sisällään, mutta useammin itsestä tuntuu, että vastahan tämäkin tirppana syntyi, ja nyt se onkin jo noin iso!
Varsan pitoon liittyy aika paljonkin sellaista aikataulutettua ohjelmaa ja tavoitetta, että jos kaiken aikoo ehtiä tosimielellä tekemään, vaatii se suunnitelmallista toimintaa. Pakko ei ole varsaa viedä minnekään, mutta tilaisuus ei myöskään toistu.
Laatuarvostelut ovat suomenratsujen ikäluokkakilpailuja
Yksi hyvä etappi nuoren hevosen polulla on laatuarvosteluun osallistuminen. Siellä etsitään hevosesta ratsun ominaisuuksia: arvioidaan askellajeja, luonnetta sekä estehyppyjä. Pisteiden keskiarvo ratkaisee sijoituksen, hyvä hevonen suorittaa asiallisesti sekä sileällä että esteillä.
"Laatarien" karsinnat käydään keväisin ja finaalit järjestetään syksyisin. Laatareissa on omat luokat 3-, 4- ja 5-vuotiaille. Kolme- ja nelivuotiaiden karsinnat järjestetään alan oppilaitoksissa keväisin (me olemme käyneet Harjussa joka on meitä lähinnä), kesä on aikaa treenata ja syksyllä Ypäjän finaalissa ratkaistaan ikäluokan parhaat.
Hirmuisen kovaa fyysistä kuntoa kisassa ei kysytä, minusta pääpaino on näissä treeneissä uusien taitojen omaksumisessa sekä synnynnäisten lahjojen esilletuonnissa. Nuoren ratsun kanssa ei voi paljoa "viilata ja hinkata", ennemminkin sille esitellään uusia asioita lyhyissä pätkissä.
Tästä päästäänkin aiheeseen, miksi nimenomaan nuorten hevosten kilpailut ovat jalostuksen kannalta niin mielenkiintoisia. Nuoressa hevosessa uskon näkyvän parhaiten nimenomaan synnynnäisen lahjakkuuden. Valmentajan vaikutus on toki iso hevosen koko uraa ja elämää ajatellen, mutta se ei periydy. Lahjakkuus, temperamentti ja luonne taas periytyvät.
Tietysti jonkinlaista kuntopohjaa on oltava. Pidän kyllä hyvänä ihan jokaisen varsan ajolle opetusta sekä peruskuntoajoa jo nuorella ikää. Siitä on hyötyä sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä myös ratsulle.
Kolme mahdollisuutta
Kolmevuotiailla ei laatareissa ratsasteta, ne hyppäävät ja näyttävät askellajit taluttaen ja/tai vapaana kujassa.
Nelivuotiaana karsinnassa esitetään irtohypytyksen lisäksi askellajit ratsain. Syksyllä finaalissa hypätään sitten jo muutama este ja esitetään ryhmässä lyhyt kouluohjelma ratsastajan kanssa sekä käydään näyttelytyyliin vielä rakenne- ja askellajiarvostelussa maasta käsin.
Viisivuotiaille ei enää järjestetä erikseen karsintoja, vaan finaaliin pääsee suoraan, kun alla on hyväksytty suoritus joko helpon C:n tasoisesta kouluratsastuskilpailusta tai 80 cm esteiltä. Finaalissa ne suorittavat kouluohjelman ja esteradan.
Lue myös: Ohjeita laatuarvostelufinaaliin tuleville hevosille (hevosopisto.fi)
Tietysti nuorten suomenhevosratsujen suurin tähtäin on kuusivuotiaiden kasvattajakilpailussa, jossa palkinnotkin ovat jo toista luokkaa, samoin vaatimustaso.
Yksi hevonen voi ottaa osaa kerran tai useampana vuonna, eri ikäluokkien kisat ovat keskenään erillisiä. Laatuarvosteluja voi pitää myös eräänlaisena polkuna ja välietappeina matkalla kohti isompia haasteita, mutta pakollista se ei ole.
Hyviä syitä viedä oma varsa laatuarvostelukarsintaan
Tavoite antaa ryhtiä omaan tekemiseen: kun selvität mitä hevoselta vaaditaan kisassa, pystyt suunnittelemaan edeltävien kuukausien harjoitukset sen mukaan. Omat taidot kehittyvät samalla kun harjoittelee yhdessä varsansa kanssa ja ratkoo eteen tulevia ongelmia. Mielekäs tavoite innostaa ja haastaa hyvällä tavalla, ei lannista. Laatarit on minusta mitoitettu hyvin harrastajien tason mukaan. Ei sinne kannata täysin harjoittelematta lähteä, mutta vaatimustaso ei ole harrastajallekaan ylivoimainen. Avuksi voi ja kannattaakin ottaa myös asiansa osaavia ystäviä ja/tai valmentajan, mutta yhtä kaikki tavoite on minusta realistinen ja saavutettavissa.
Varsa näkee maailmaa. Totta kai nuoren hevosen kanssa jo pelkkä kotitallilta poistuminen voi olla aika jännittävä kokemus. Se ei kuitenkaan muutu itsekseen sen helpommaksi myöhemminkään, vaan on yksi harjoiteltava asia muiden joukossa. Tietysti kokemuksen pitää olla positiivinen jotta sillä on toivottu vaikutus, eikä sitä kaikkein herkintä arkajalkaa kannata ainakaan ensimmäiseksi viedä kovaan hulinaan, mutta joka tapauksessa suositan lämpimästi panostamaan hevoseen myös tässä mielessä. Kannattaa pyrkiä antamaan sille positiivisia kokemuksia maailmasta, ihmisistä ja erilaisista paikoista jo nuorella ikää. Se palkitsee myöhemmin.
Saat ulkopuolisen näkemyksen hevosestasi. Tietysti se jännittää, että entä jos ne haukkuvatkin minun mussukkani. Kokemus on osoittanut ettei tuomarien tavoitteena ole itkettää ketään. Vaikkei esiintyminen ole aina mennyt ihan putkeen, he etsivät jokaisesta hevosesta myös hyvää sanottavaa. Koskaan ei ole jäänyt fiilis, että oltaisiin käyty vain haukuttavana.
Tuomio ei ole lopullinen suuntaan tai toiseen. Vaikka tulokset ovat julkisia eikä varsinkaan heikomman pisterivin esittely tunnu kivalta, on tärkeää pitää mielessä että laataripisteissäkin katsotaan vain sitä yhtä yhden päivän suoritusta, sen päivän kuntoa, tilannetta ja onnistumista. Hienoa jos meni hyvin, mutta ei pidä masentua vaikkei aina onnistuisi. Huomenna on uusi päivä ja kisoja tulee lisää. Huumori on hyvä matkaeväs erityisesti nuoren hevosen ollessa kyseessä. Näissä kinkereissä nuttura ei ole turhan kireällä.
Oppiminen. Tilaisuudessa on aina myös koulutuksellinen ote, niin kuin pitääkin olla nuorten hevosten ollessa kyseessä. Kilpailemista ylipäätään onkin minusta hyvä pitää ennen muuta oppimisen ja valmentamisen jatkeena, sen hetkisen tilanteen mittaamisena.
Oppiminen omasta hevosesta. Tavoitteen asettaminen, treenailu ja itse kisapäivä antavat arvokasta oppia myös itselle omasta hevosesta. Miten se ottaa asioita vastaan, miten se suhtautuu tällaiseen, muuttuuko sen käytös vieraassa paikassa, mikä on just tälle yksilölle ominaista? Joskus yllätykset ovat positiivisia, toisinaan eivät. Siinä oppii joka tapauksessa jatkuvasti uutta myös tästä kyseisestä yksilöstä ja voi miettiä juuri sille parhaita ratkaisuja tai toimintatapoja tulevaisuutta varten. Omalla kohdalla on käynyt niinkin, että varsa on ollut "vieraskorea" ja retki on sujunut paljon odotettua paremmin niin käytöksen kuin suorituksenkin osalta.
Kasvattajien ja omistajien verkostoituminen: laatareissa näkee muita samanhenkisiä oman alueen ihmisiä hevosineen. Ainakin nimet tulevat tutuiksi ja yhdistyvät toivottavasti myös naamoihin, jos ihan jutulle asti ei päästä.
Suomenhevonen on käyttöhevosrotu. Varsanäyttelyissä arvioidaan rakennetta, laatareissa käyttöominaisuuksia. Nämä eivät tietenkään sulje toisiaan pois vaan ennemminkin tukevat, mutta minusta käyttöominaisuuksien arviointi tuntuu luontevalta ja on myös paikallaan, kun mietitään jalostustavoitteita.
Iso kuva: nuorten hevosten katselmukset sekä niistä kerättävä data palvelevat kasvatus- ja jalostustoimintaa laajemminkin. Mitä enemmän nuoria hevosia käytetään näytillä, sitä laajemmin ja nopeammin saadaan tietoa eri sukujen ominaisuuksista, näyttöjä isäoreille, emille sekä kasvattajille.
Ihan toisarvoinen ei ole tietysti sekään seikka, että mitä isompi ja suositumpi tapahtuma on, sitä enemmän se houkuttaa myös sponsorituloja ja muita yhteistyökumppaneita. Hevosenomistajien aktiivisuus hyödyttää siis sekä suomenhevosrotua että hevosalaa useammastakin suunnasta.
Näin me olemme harjoitelleet varsojen kanssa laatareita varten
Omakohtaista kokemusta minulla on 3- ja 4-vuotiaiden laatareista, muutaman varsan kanssa karsinnoista ja kerran finaalista. Aivan jokaista varsaa emme ole mekään laatareihin kiikuttaneet. Ravivarsoilla on ollut kolmevuotiaana jo ajohommat etusijalla, mutta ratsuksi kasvatetut sekä sitten tämä yksi monitoimipolle Epeli ovat käyneet näyttäytymässä.
Käytännössä meillä ollaan valmistauduttu 3-v laatareihin käyttämällä kevään mittaan heppaa maneesilla kotiseuran järjestämissä irtohypytystreeneissä, jotta varsa oppii mitä kujassa on tarkoitus tehdä ja että kujan päässä odottaa herkkuvati.
Samalla tulee tietysti tutustuttua maneesiin ympäristönä ja kuljetettua varsaa pois kotitallilta. Osa varsoista on tässä vaiheessa ollut myös ajossa, osalla on käyty selässä tai satulatreenejä on aloiteltu samalla reissulla, osalla ei ole siinä kohtaa ollut vielä juurikaan muuta ohjelmassaan. Tilanteen mukaan.
Epelin kanssa nelivuotislaatareihin valmistauduttiin paitsi irtohyppäämällä, myös ratsastamalla. Se oli jo tottunut ratsastajaan ja kotioloissa maastoilin silloin tällöin ajamisen lisäksi, mutta varsinaiset laatareihin tähtäävät harjoitukset (laukannostot etupäässä) tehtiin lainaratsastajan kanssa maneesilla.
Epeli ei vielä kolmevuotiaana saanut erityisen huikeita pisteitä, mutta seuraavana keväänä se yllätti kaikki leiskauttamalla irtohypytyskujassa sellaiset pisteet tauluun että niillä irtosi karsinnan kolmas sija ja finaalipaikka. Monitoimista ravuria siitä silloin vielä aiottiin, mutta kokopäiväiseksi ratsuksi se lopulta päätyi. Uskon silti että edeltävän talven jarrukärrytreeneillä oli positiivinen vaikutus myös estepisteisiin. Monipuolisuus kunniaan. :)
Kun finaalipaikka ratkesi, alkoi tiukempi treeni. Kesäkuussa nimittäin opin että syksyllä vaadittaisiin jo estehyppyjäkin ratsastajan kanssa, sitä ennen ei oltu hypätty yhtään selästä... Kesän treenit onneksi tuottivat tulosta ja Epeli pääsi hommasta jyvälle tosi nopeasti Veeran määrätietoisissa käsissä.
Ypäjän reissu meni hyvin. Epeli käyttäytyi moitteettomasti koko reissun ajan, yöpyminen vieraassa paikassa ei tuottanut ongelmia ja pisterivi oli tasainen. Ruusukekaan ei ollut kaukana.
Ennen muuta tämä kisa on suunniteltu tukemaan ratsusuunnan kasvattajien ja omistajien työskentelyä hevostensa kanssa, ja sellaisena se toimiikin minusta hyvin.
Varmasti aina voi kehittää, mutta yhtä kaikki on ilahduttavaa että samaan aikaan on löydetty sekä keinoja tarjota tavoitetta ja haastetta että pystytty pitämään osallistumiskynnys kohtuullisen matalana.